Olen jollain tasolla kokoajan yksin, vaikka minulla olisikin ihmisiä lähellä. Olen silti yksin. Koska minulla on salaisuus joka pitää minut aina ihmisistä jonkin verran kauempana. Nytten olen tullut siihen kysymykeseen että olenko valmis ottamaan apua vastaan elämässäni? Olen ja en ole. Oikeastaan ongelma tässä on se että en uskalla puhua, pelkään liikaa että petän ihmiset, koska en olekkaan sitä mitä annan luulla.
Tiedän miten helppo on vihata nahkaa ja lihaa, kun käsitellä nimetöntä epätoivoa. Jollain tasolla olen iloinen mutta sitä varjostaa pimeys tuonnempana, sen pimeyden aiheuttaa ruoka.
Liian moni nauraisi vain minulle jos sanoisi että ei minulla ole mitään ongelmaa ruoan suhteen, hyvin syön ja herkuttelen. Toki niin teenkin, mutta ei se totuutta kerro. Mikään päivä ei ole onnellinen syömisten suhteen. Jokaisen ruokailun jälkeen haukun itseni pystyyn, en kontroloinut syömistä. Kontrolli petti. Söin liikaa. Olen paska, surkea, luuseri.
Aina toisinaan toivon että joku osaisi lukea ajatukseni, osaisi sanoa ne oikeat sanat, lohduttaa että kyllä sä selviät. Mutta musta tuntuu että mä en selviä ruoan kanssa kahdestaan, että se tukehduttaa minut. Häpeän heikkouttani. Kaikki muut on minua vahvempia. En osaa pysyä päätöksessäni, en yksinkertaisesti pysty pysymään. En kontroloi ruokaan liittyviä tunteitani, en kykene hallitsemaan niitä. Jos tänään päätän että olen kaunis ja syön normaalisti, ei se pidä vaikka kuinka yritän, se kaikkoaa. Mieleeni tulvii vaan lisää ajatuksia miten voin olla syömättä, miten voin kehitellä juonia muiden pään menoks. Minuun luotetaan ja petän kaikki! En vaan osaa olla rehellinen asioista mitkä koskee ruokaa ja syömistä.
Kun minulle oli aika pari viikkoa sitten ravitsemussuunnittelialle, suunnittelin että nyt puhun ja kerron kaiken, mutta kuinkas kävikään. Lamaannuin kun hän kysyi miten olen syönyt, en vaan saanut puhuttua. Valehtelin jälleen, ja olen edelleen todella katkerasti pettynyt itseeni. En osannut kertoa että en osaa syödä oikein, että kaikki ampuu aina yli. Että oksentelen enemmän kun ennen, ahmin, syön minimaalisesti. Yritän epätoivoisesti laihduttaa, keinoja kaihtamatta.

En tiedä mitä minun pitäisi enään tehdä, riittääkö minun rohkeus laittaa omahoitajalle sähköpostia? Riittääkö minulla rohkeus kohdata sen jälkeen hänet ja mahdollisesti kysymyksiä täynnä olevat vanhemmat? Kykenenkö todellakin siihen? Kykenenkö ottamaan mahdolliset naurut vastaan ja epäilykset että keksisin taas kaiken itse.

Tekisi mieli mennä keskelle läheistä metsää ja huutaa kaikki pelko ja epätoivo ulos. Mutta tiedän että se ei lähde, se pitää kaksin käsin minusta kiinni, iskee hampaansa ihooni jos edes yritän saada sen pois, se pysyy, tiukemmin ja tiukemmin. Jos olisin vitosella tajunnut pysyä tästä maailmasta helvetin kaukana, en nytten olisi epätoivon,ahdistuksen ja pelon vallassa. Meri on ihana, mutta sitä ei saa koskettaa, ja minä kosketin. En uskonut että se voisi minut sulkea sisäänsä. Mutta se sulki. Tukki suuni, vakuuttaa että minusta tulee laiha ja kaunis, keinolla millä hyvänsä, kunhan tajuan olla hiljaa ja rajottaa syömistä. Se ääni huutaa että hän ei ole minua vastaan, niinkun hoitajat,perhe ja ystävät. He yrittävät tukehduttaa minut ruokaan. He ovat pahoja, heitä pitää varoa. Voin kuulemma olla onnellinen vain kun olen laiha ja kaunis. Täydellinen enkeli.
Haluan olla vapaa, täysin vapaa koko elämästä. Mutta se ei anna.
Tapa itseinho ja illuusio sisältäni, tapa se epätoivo ja onnettomuus. Tapa se, ole kiltti. Minä pyydän. Repikää minut irti tästä.

Kun mulle sanotaan että olen mennyt eteenpäin, minua alkaa hymyilyttää. Olenko mennyt? Ihanko totta? Tunnen hetkellistä onnellisuutta. Mutta samalla iskee se tunne, että miksen itse tunne sitä? Miksen itse huomaa sitä? Miksi pidän itseäni aina ja aina siinä samassa? Miksen uskalla? Mutta en saa vastauksia. En osaa vastata niihin kysymyksiin.

Sama homma on mielialan kanssa. Tänään saatan uskoa että voisin kiivetä vaikka maailman korkeimmalle vuorelle ilman mitään vaijereita, osaisin vaikka lentää jos tarpeeksi yrittäisin, voisin kiivetä suoraa seinää ylöspäin, mutta seuraavana päivänä, mahdollisisti moinen olo voi kestää jopa viikon, jopa kaksi. Mutta ennemmin tai myöhemmin se iskee. Epätoivo, tuntuu että sängystä pääseminen on vaikeata, että ei jaksa. Tuntuu että ei yksinkertaisesti koulussa jaksa istua, kaikki on yhden tekevää. Se on todella vaikeaa. Ei vastauksia. Miksi en jaksa edes enään uskoa siihen että se on vain murrosikää?
Olen onnellinen siitä että tämän kaiken keskellä ei ole tullut mieleen tuhota tämä loppuki elämästä. Tuhota oma elämä, hengittäminen. Kuolla. En ole viillellytkään. Mutta en tiedä olenko ylpeä edes siitä. Tekisi mieli astua kauppaan ja ostaa teriä. Samalla päässä huutaa että ei, ei ei ei ei ei ja vielä kerran ei.

Minä olin hiljaa kun minun olisi pitänyt huutaa. Onko nytten liian myöhäistä?