Now I feel skin deep
I count on the make-up to cover it all
Crying myself to sleep cause I cannot keep their attention
I thought I could be strong
But it's killing me
Does someone hear my cry?
I'm dying for new life
Sometimes I wish I was someone other than me
Fighting to make the mirror happy
Trying to find whatever is missing
Minä tiedän että pelkkä laihuus ei minusta onnellista tee, mutta uskon siihen
että niin kauan kun en ole tyytyväinen kehooni, en voi olla onnellinenkaan.
Jonkun tuo voi olla aika kohtuuttoman kuulosta, mutta näin se vain on. Arvostan
jokaisen näkemystä asiasta, mutta vaadin myös kunnioitusta minunkin näkemykselle.
Minä haluan olla luiseva ja samalla en halua. Kaksi puolta taistelee, välillä tuntuu että sen sairaanloisen kauneuden edustaja johtaa sitä aina pari askelta edempänä. Häpeän omaa ulkonäköäni niin paljon, että en kehtaa edes kavereiden, varsinkaan niiden jotka on täysin laihoja, ei rasvamakkaroita missään, en kykene olemaan heidän lähellään, kuvotus omasta ulkonäöstä on niin valtava, niin jumalattoman suuri. Häpeän istua bussissa koska tunnen monet silmäparit kehossani, inhottaa. Inhoan niin paljon itseäni. Voisin vaikka asua sisällä ainiaan. Häpeä tekee tehtävänsä,aina.
Nautin näläntunteesta,viileistä sormista ja varpaista. Oikeastaan, rakastan sitä tunnetta.
Se on ihanaa. On ihana katsoa vaakaa kun paino putoaa joka päivä ainakin sen parisataa grammaa. Mutta tiedän että jos lihon sen sata grammaakin ahdistus, se kertoo että olen surkea epäonnistuja. Jo se sata grammaa on liikaa. Aivan liikaa.
Moni sanoo että olen fiksu laihduttaja, joka tajuaa mikä on oikein ja mikä väärin. Tiedänkö?
Minusta tuntuu aina toisinaan että en edes jaksa välittää siitä mikä on oikein ja mikä väärin, tärkeintä että paino putoaa, keinolla millä hyvänsä. Minulla on usein tapana puhua ihmisille järkeviä, mitä minulle on opetettu. Saatan paasata muille, että syöminen on tärkeätä, ei pidä lopettaa sitä, pitää syödä ettei mene säästöliekille, ei ole järkevää olla syömättä. Se herättää usein ihmisissä ihastusta "voi miten ihanaa kuulla tuollaista kuusitoistavuotiaan suusta" myhäilen perään, ihan varmana onkin. Osaisimpa itsekkin ymmärtää sen, osaisimpa syödä kokoajan oikein. On päiviä jolloin se näyttää normaalilta, mutta voin sanoa, mikään päivä minun syöminen ei ole normaalia.
Rakastan lukea niiden ihmisten blogeja jotka syö oikein,liikkuu ja laihtuu. Minusta se on ihailtavaa. Minusta on ihana lukea niitä reippaasti ylipainosten tekstejä, niistä huokuu vahva luotto kaikkeen mitä lukee terveyslehdissä yms.
Liian paljon on päiviä joina juonittelen syömisteni kanssa. Sitä se on. Toisinaan oikeen valehtelen ihmisille että en ole syönyt että voisin syödä lisää ja lisää ja vielä kerran lisää. Taas toisinaan on niitä päiviä jolloin piilottelen ruokaa, oksentelen. Luojaa kiitän sen suhteen että en asu omassa kodissa, yksin tän kaiken kierouden kanssa. Söisin vain jotain dieetti keittoja, jossa on yhdessä keittipussissa 20kcal. Jos edes sitä.
Puhuminen on toisinaan niin vaikeata. Liian haastavaa. Joskus pelkään sitä että jos puhun näistä, niin kadun seuraavana päivänä kun ihmiset tietää ja nyt en voikkaan sumuttaa heitä välttämättä niin helpolla. Mutta omalla tavalla haluaisin antaa kaikki salaisuuteni julki, jotta niille voisi tehdä jotain. Mutta voiko niille tehdä jotain? Jos voi niin mitä?
Siinä olisi minun unelmien kroppa. Mutta en voi ajautua siihen, koska silloin minua ei hyväksyttäisi malliksi Paparazzin listoille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti