7. marraskuuta 2009

I don't believe you

Kuulin eilen äidiltäni että kummisetäni oli saanut kaksi erittäin vakavaa sydänkohtausta että kuolema oli melkein ristinyt hänen kengännauhat totaalisesti solmuun, mutta luoja kiittäköön kummitätiäni joka osasi soittaa apua ja oli herännyt.
~
Kun äiti kertoi sen, meni monta sekunttia kun se asia tunkeutui minun aivoihin. En voinut käsittää että melkein menetin tärkeän kummisedän ja erittäin tärkeät serkut melkein isänsä!
Ajatukset harhailivat ihan sekaisin, en meinannut käsittää. Miten ihmishenki on niin hauras, mutta samalla vahva. Kun noihin ei voi edes valmistautua. Mitenkään. Kun taas moneen muuhun sairauteen voi. Paranemisennuste on kuulemma onneksi hyvä. Toki rajoituksiahan tulee, mutta ehkä se on pientä sen rinnalla mitä olisi voinut käydä.
~
Tapahtunut on asettanut minut jälleen ajattelemaan omaa elämääni, miten jokainen päivä voi olla viimeinen, mutta silti pitää uskaltaa unelmoida ja uskoa. Uskaltaa rakastaa ja tuntea. Voiko elämää perustaa pelolle? Eihän sitä voi. Minun opetukseni on, elä täysillä, mutta varmasti, katumatta mitään. Asioillahan kumminkin on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Siihen täytyy vaan uskoa.


Katselen kun isän vaimo kostuttaa voileipäkakkua. Hän on niin suunnattoman kaunis, vahva nainen jota olen ihaillut lapsesta asti. Jos jotain positiviivista pitäisi sanoa vanhempieni erosta, on se että olen saanut N ja N ja isän vaimon. Varsinkin pienimmät sisarukset on suunnattomia voiman antajia, pelkkä se heidän uskollisuutensa ja vilpittömyytensä. He eivät tee pahoja asioita ihan tahallaan satuttaakseen lähimmäistäänsä. He ovat aitoja ja kauniita sisäisesti kuin ulkoisestikkin.

Toisinaan en voi uskoa että minulla on loppupelissä sellainen elämä, josta monet muut unelmoivat. Minua sanotaan henkisesti vahvaksi, vaikka tunnen itseni usein heikoksi, todella heikoksi. Olen kuulemma oikeudenmukainen, vaikka en siedäkkään perseidennuolioita.

Minun hermoni ovat vaan todella lyhyet ja heikot, koska joudun taistelemaan osastolla että en menettäisi järkeäni. On vaan minun vuoroni lopettaa hoito, en saa siitä enään mitään irti. Se palveli minua aikansa, ja se on hyvä. Olen saanut hoidostani paljon uusia voimavaroja, ja apua, mutta kaikella on aikansa. On minun aikani alkaa selvitä elämässäni. Toki terapeutti tulee olemaan pitkään rinnallani. Se on toki selvää että yksin en tule pärjäämään, vielä pitkään aikaa. Tarvitsen sen vahvan aikuisen siihen rinnalleni tueksi.

4 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Hyvä, että selvisitte säikähdyksellä! On rankkaa menettää läheinen, onneksi sen aika ei ollut vielä. Toisaalta tuollaiset tapahtumat muistuttavat siitä, että elämä on tässä ja nyt, ja se on elettävä niin täysillä kuin suinkin mahdollista. Voimia <3

Maddy kirjoitti...

Kiitos, ja olet täysin oikeassa!<3

Anonyymi kirjoitti...

Moikka, annoin sulle tunnustuksen. :)
Tee, jos jaksat.

Maddy kirjoitti...

Kopsailen ja teen sen ajan kanssa :)