Tapasin eilen ensimmäistä kertaa x:n. Jännitin tapaamista todella paljon,

todella paljon. Olin lievästi sanottuna paskat housussa kun hän tuli, en saannut sanaa suustani ollenkaan. Urg. Häpeän itseäni.

Hän vei minut syömään, ruoka meinasi juuttua kurkkuun, se oli liian suolasta, vali vali.

Se kun hän seurasi minua siinä sivusilmällä, tuntui että olen kauhea mursu hänen katseensa alla, mussuttava norsu. Vaikka tiedän että hän ei niin ajattele.

~

Illalla makasin sängyssä ja pohdin mikä minussa on vikana, pelkään jotakin,

sitäkö että minua satutetaan? että minut jätetään? en tiedä.

Edellisestä erosta on niin lyhyt aika, että tuntuu lähes mahdottomalta ajatukselta alkaa muodostamaan jotakin suhdetta. Vaikka minä olin siinä suhteessa jättäjä, se sattui minuun silti todella paljon, repi minut palasiksi, vaikka samalla tunsin vapautuneeni

Tunsin että olen vastuussa hänestä, että olen vastuussa siitä miten hän elää ja miten hän voi,

ja kun hänen vointinsa huononi, syyllistin itseäni siitä, vaikka tiesin että en voi olla hänen hoitajansa tai mikään muukaan terapeutti. Toivon koko sydämestäni että hän ottaa apua vastaan ja puhuu asioista. Asioillahan on tapana järjestyä, tavalla tai toisella. Hänellä on edessänsä vielä upea elämä, jos vain uskaltaa avata silmänsä sille.

Loppuvaiheessa tuntu että seinät kaatuu päälle, että romahdan hetkenä minä hyvänsä, että en jaksa. Ystäväni sanoi että minun olisi pitänyt lähteä huonosta suhteesta aikasemmin pois, vastasin että suhde ei ollut huono, huonous oli minussa, en osannut suojella itseäni, vedin kaiken itseeni, kaiken. Tuntui että kuolen kohta jollen saa hengittää, että tukehdun. Ja nytten se paine kurkulla on kadonnut. Ja olen siitä kiitollinen.

~

Aika jonka olin edellisen tyttöystäväni kanssa, olen aina hänelle kiitollinen siitä miten hän muutti minua, teki minusta rohkeamman. Se aika oli jotain todella upeaa, vaikka siihen sisältyi ahdistusta,pelkoa,toivottomuutta. Välimme on viilehtyneet, emme ole juurikaan yhteyksissä, sallin sen. Mutta tiedän sydämessäni että vielä joskus me voimme olla ystäviä, läheisiä sellaisia. Meissä on paljon samaa, tulee aina olemaan. Meillä on asioita jotka tulee meitä yhdistämään aina, mutta eri merkityksellä. Tulen aina rakastamaan häntä tietyssä määrin, eihän oikea rakkaus voi vaan kadota? Nytten voin jo hymyillä ja puhua hänestä. Hän on upea ihminen, ja joku upea tyttö tai poika hänet saa. Ja on hänet ansainnut.

~

En halua seurustelusuhdetta, en vielä vähään aikaa ainakaan. Haluan olla vain itseni kanssa, ja opetella elämään uudelleen, oppia rakastamaan elämää ja nauttimaan siitä. Joskus se on vaikeaa, mutta kaiken vaikean voi kääntää edukseensa, eikö? Vaikeudet vahvistaa, tekee minusta vahvemman, vaikka joskus se tuntuu vaikealta, ja ei jaksaisi uskoa, mutta niin kauan on toivoa kun on uskoa!

~

Minulla loppuu joulukuun 18 päivä hoito osastolla. Sitä ennen haluan löytää elämästäni jonkun asian mikä pitää minut pinnalla, auttaa jaksamaan ja taistelemaan. Taisteluni ei ole lopussa, se on vielä pitkään edessä, mutta aina se tulee helpottamaan, vielä joku päivä huomaan olevani vapaa, kaikesta. Että rakastan itseäni ja tunnen itseni, muutenkin kuin vain ne virheet. :)