Eating disorder is more than size

Usein uskallan miettiä että miten laihduttaminen voikaan olla vaikeata?

Osaan vain sen yhden tavan. Syömisen rajoittaminen. Tiedän miten painoa pitäisi hallita,

minulle muistutetaan aina lautasmallista,liikkumisen tärkeydestä, kasviksista, herkkupäivästä.

Kuinka minun pitäisi tehdä sitä tätä ja tota että voisin laihtua, olla terve. Kyse ei ole siitä ettenkö tietäisi, tiedän ehkä liikaakin, mutta. En osaa viedä sitä käytäntöö.

~

Toisinaan olen todella vahva ja voisin vaikka polkea kuntopyörällä kuusi tuntia putkeen, toisinaan haluaisin vain hautautua sänkyyn, peiton alle, kuolla nälkään..

Miten jotain asiaa voikaan vihata, sekä samalla rakastaa?

Tämä ei ole oikeasti minua. Muistan joskus vuosi sitten miten pidin kauheana jotain luukasa naista, nytten hän on silmissäni todella kaunis, itsekurin omistava unelma, jota en kenellekkään myönnä, toisinaan en edes itselleni. Enhän minä näin voi tuntea? Vai voinko?

Tervetuloa elämääni, kärsi ja kumarra. Pyyhi lattia. Tunne tuskaa, kärsimystä.

En usko että koskaan pääsen täysin vapaaksi tästä ahdistuksesta, tai vihasta ruokaan.

Mutta sen kanssa voi oppia elämään, eikö?

~

Toisinaan tuntuu että en ole tätä, että olen jossain muualla, olen joku toinen joka tuijottaa minua säälien, säälien miten olen tähän päässyt, miten sallin sen. Olen ihminen jota en koskaan uskonut olevani. Häpesin pitkään sitä että olen ollut sairaalahoidossa monesti, nytten en toisaaltaan välitä. Häpeän vain sitä miten olen laittanut läheiset kärsimään, katsomaan tätä minun peliäni, jota en voi voittaa. Hengitän tässä pelissä ja yritän tasottaa, joka päivä tappioni kasvaa entisestään..

Minulla on kaksi elämää, toisesta kukaan ei tiedä, se on minun oma elämä, vaaleanpunaista hattaraa ja onnellisuutta, ja sitten tämä, mustaa hattaraa, kylmää happea, joka yrittää kuristaa minut.

~

Olen tässä lähiaikoina miettinyt erästä tyttöä todella paljon. Joka on syömishäiriöyksikössä anoreksian takia, joka on minua vuoden nuorempi, pieni siro, pitkähiuksinen suloinen keijukainen. Haluaisin niin kirjoittaa hänelle, että tiedän miten jokin voi satuttaa enemmän kun kenenkään ihmisen julmuus. En ole käynyt samaa helvettiä kuin hän, mutta tiedän jonkin verran siitä, ehkä liikaakin, haluaisin olla tietämättä. Mutta tiedän. Hän laajustaa kun enkeli, jolta puuttuu siivet. Tiedän että hän haluaa siivet. Tiedän että hänellä ei juurikaan ole ystäviä, mutta minä olen ystävä hänelle, vaikka hän ei sitä tiedäkkään.

Minun tekee pahaa nähdä sen tytön silmät, ne on aivan lasittuneet, surulliset, mutta silti, näen niissä pienen pienen toivonkipinän.