Lähdin tänään äidin kanssa illalla pitkän henkisen taisteluni jälkeen lenkille, haudalle viemään kynttilää. Otin sauvakepit käsiin ja viuhdoin, ah sitä tunnetta. Tunsin itseni niin voittajaksi. Niin voittajaksi. Lähdin lenkille, lähdin sinne. Vaikka eka ilmoitin että en lähde, en jaksa, ei huvita. Se oli jotain, jotain uskomatonta. Jotain hassua. Minä lähdin lenkille. Pitkästä aikaa, jopa vapaaehtoisesti. Ne sauvat oli kyllä hyvä asia. Niillä sain lisää vaihtia ja eloa liikkeeseen. Kuun valossa ja valotolppien loisteessa laukkasimme pitkin teitä. Olen voittaja!

~

Äiti kysyi tänään että onko minulla ollut nälkä? hätkähdin, tajusin että ei. En ole muistanut koko jääkaapin olemassaoloa. Toki tämä ja eilinen päivä mennyt herkutellessa, mutta huomenna se loppuu, tosin se on loppunut jo nyt. En kiellä herkkuja, koska silloin ainakin repsahdan, sallin ne, vain tiettynä päivänä, tietyn määrän, tiettyjä herkkuja.

Ei sillä etteikö minun pääni huutaisi vastaan, käskisi laihduttamaan olemalla syömättä, oksentamalla. Tottakait se huutaa, ehkä ainiaan. En jaksa stressata siitä lähteekö laihdutus hanskastani kenties joskus, voi lähteä tai sitten ei, se katotaan sitten. Turhaa minä sitä nytten murehdin. Yritän syödä sen 1500-1600kcal päivässä. Herkkupäivänä se voi mennä 1800kcal, MAX. En silloinkaan salli mitään mässytystä, että viisarit vaa'alla heilahtaa viisi numeroa.

~

Minun päässäni on yksi unelma vartalo ja se on sellaisen missä jalkani on kauniin suorat laihat, kylkiluut näkyy, mutta sitä en tule koskaan saamaan. En voi riskeerata tätä kaikkea nytten. Olen pääsemässä pois piakkoin pitkän hoitojakson jälkeen, takana on monia hoitoja, ja nytten, en enään riskeeraa tätä kaikkea. En voi. En halua. Yritän hyväksyä itseni laihana, mutta terveenä.

Kinuin tajuamattani sitä hirviötä päähäni, ja nyt se on siellä, en usko että se koskaan kuolee, mutta voin yrittää vaientaa sitä, keinoja kaihtamatta.

~

Kauneus on muutakin kuin luita

kait.