Voisin iskeä kellon hajalle, en kestä tulevaa huomista, palavaa maanantaita.
Osastolle paluu. Koko sana saa minut voimaa pahoin.
Viime keväänä tuntu et aika hujahtaa, nytten, nytten se tunne on historiaa.
Maanantai iltana tuijotan kalenteria ja itku meinaa päästä kun tajuan miten monta tuntia siel
joudun kärsiä.

Olen päättänyt että kun muutan omaa kotiin, en osta sohvaa ostan lattialle vain tyynyjä ja ne otan esiin vain silloin jos on vieraita, itse jos katson telkkaria seison ja tai- ostan crosstrainerin siihen ja vetelen sillä. Jo alka läski hupenee. Mun silmä ei pidä enään tästä ulkonäöstä. En siedä itseäni.
Tällä hetkellä joku kuiskii päässäni "tartu minua kädestä, niin minä johdatan sinut kauneuteen", tarttua vai ei? En tiedä. Olenko valmis sallimaan kaikki keinot? Olenko valmis kohtaamaan kyyneleet ja turhautumisen? Olenko valmis hyväksymään 1200kcal ateriasuunnitelman itselleni kuukaudeksi? ehkä pidemmäksikin aikaa, ehkä jopa loppuelämäksi? Olenko valmis menemään siihen helvettiin samalla taivaaseen takaisin? Siinä on liikaa hyviäkin asioita, samalla niitä haittoja. Kysymyksiä paljon, vastauksia yksi. Olen valmis uhraamaan kaikkeni jotta voin olla kaunis. Samalla huutaa ääni että älä tee sitä taas, älä retkahda. Mutta minä en tiedä. Haluan ja en halua.

Minä kaipaan sinua järki, minä kaipaan sinua laihuus.
En tiedä mitä minä oikeasti haluan.

Kun olin tänään isän vaimon vanhempien luona, satuin huomaamaan seiskassa tarinan tytöstä joka sairastaa anoreksiaa, rakastan hänen ulkonäköään, mutta vihaan osteoporoosia ja elimien tuhoutumista.

Kerro kerro kuvasti kumpi on tässä järkevintä